runsas ulkoilmassa puuhailu tuntuu viikonvaihteen päättyessä aiheuttavan haukotusrefleksin kaupunkiolosuhteissa, sisäsellaisissa, sekavissa.. kahden nuorukaisen jälkeensä jättäneissä. toinen lähti ja jo ilmoitti saapuneensa perille, toisen heitin juuri bussille. ja nyt, se haikea hetki, tyhjyys ja ikävä. on ne sentään aikamoisia velikultia, sain nauraa ihan kippurassa niitten jutuille, tai oikeastaan meidän jutuille, sille tilannekomiikalle jota yhdessä aina suollamme.. jos sille päälle kaikki satumme sattumaan. äitienpäivä oli oikein onnistunut.  pyykkiä, kitaransoittoa, ruuanlaittoa ja runsasta syöntiä, nyt myös torppariutta, saunanlämmitystä, makkaranpaistoa, tv:n tuloksetonta viritysyritystä, yhdessäoloa, onnellista elämää!!

vaikka viikonvaihde alkoikin perjantaina siitä, että junior soitti tien päältä ja ilmoitti, että auto sippas ja nyt loppuu akk.... piip piip piip piip... että mie sanoin, ei voinut olla edes vihainen kun nauratti niin paljon.. jotta just silloin kun puhelinta tarvitsisi, loppuu virta. on selkeä osoitus nuoren ihmisen huolettomasta asenteesta, ei asioita valmistella ja varmistella, sitä vaan mennään, oolrait?! sentään sen verran oli ytyä että sai laitettua tekstarin jossa yritti kertoa missä kohti tienpäällä on. kun porukassa illalla vanhemmankin saavuttua tätä auton simahtamisen syytä pohdittiin (toki oltiin päivällä jo roudattu viis litraa bensaa tankkiin ilman merkittävää tulosta) niin saatoin todeta olevani viisain tällä tekniikan saralla.. heitin arvioksi jotta virranjakajassa vika on, kosteutta varmaan. vanhempi poika hehkutti, että on meillä sit tekninen äiti. ja oli oikeassa autonkin suhteen - kun lauantaina menimme tien poskeen autoa elvyttämään, kaivoi äitee volvon takakontista crc-purkin ja suhhautti pojan avaamaan jakajaan ainetta. emme tosin uskoneet että auto siitä tokkeentuisi ja paikalle oli kutsuttu äidin pitkällisen pohdinnan jälkeen keksimä mieshenkilö (tarpeeksi tuttu ja riittävän avulias) jonka piti neuvoa mitä tehdään ja viime kädessä hinata mukanaan tuoman köyden avulla pojan auto lähimmän korjaamon pihaan. mutta kun mieshenkilö saapui paikalle ja kuuli että olemme tehneet kaiken minkä otaksuimme asiaa auttavan (eli työntäen käynnistämistä ja crc-suihketta) hän totesi että muuan pikakorjaamo on tuossa ihan muutaman kilometrin päässä, jotta sinne hinausgehen mut kumminkin vielä kokeili startata, ja sepä hörähti käyntiin! tarjosimme asiantuntijalle kahvit ja loittonimme iloisina jatkamaan viikonlopun viettoa - etenkin poika joka jo oli ehtinyt tuskailla millä senkin rempan maksaa.. eli suomeksi millä äiti senkin rempan taas maksaa..

tänään torpalla oli kolmea ikäluokkaa, pojat toivat isovanhemmat äitienpäivälounaalle - mikä tarkoitti leivinuunissa hiilloksella kärvennettyä grillimakkaraa ja vanhemman pojan tekemää salaattia sekä pottuja keitettynä ja tietysti mummon leipomia karjalanpiirakoita. vanhukset ihastelivat torpan kattohirsiä ja mukavaa tunnelmaa pitkältään ruokailun jälkeen.. äitien kukitus oli poikien toimesta hoidettu hakemalla sinivuokkoja maljakkoon sillä väli kun olimma päiväkävelyllä me vanhat.

että töihin sitten muka huomenna, voi että, jäi kukkapenkin perkaus kesken, kiviä tarviis vielä roudata siihen reunaan ja se laiska päiväkin jäi taas pitämättä. en voinut kun jo aamusta istuin kahvikuppini kanssa portailla suunnittelin seuraavaa siirtoa. nii ja sit mie seurustelin kahden västäräkin kanssa.. eivät yhtään pelänneet minua vaan keikuttelivat siihen ihan viereen nokkimaan mylläämästäni maasta ötököitä jotain. taidan olla jo niin metsiintynyt ettei elukatkaan pelkää. Hyvä! tätä olen toivonutkin.
kaikkea vaikka oli niin yltäkyllin silti muutaman hetken ennätin ikävöidä, kaivata elonmerkkiä täysin tietoisena siitä, ettei sellaista ole odotettavissa, ymmärrettävistä syistä.