niin pitkään mietin miten tämän kaiken kirjoittaisin
etten sitten, kun kirje olisi valmis, peruisi ja repisi sitä kappaleiksi,
siitä pelosta, että et kuitenkaan ymmärrä mitä yritän sanoa,
miten toivon, että tulkitsisit sanoista ja lauseista, miten paljon minulle merkitset,
että tietäisit, miten vaikea minun on puhua, miten vaikea sanoa,
ja niin tärkeää olisi ilmaista, että kaikki on hyvin, että välitän sinusta,
että olen tyytyväinen kaikkeen mikä olemassa välillämme on,

että uskaltaisin sanoa sinulle myös sen, että ymmärrän sinun pelkosi,
sinun reaktiosi, kokemustesi taakan, joka mieleesi nousee kun
tunteesi ovat heränneet ja muistat taas sen, kuinka hän oli sinulle rakas,
kuinka elämää rakensitte, kuinka paljon toivoitte ja halusitte, kuinka jossain vaiheessa
katosi se, mikä kaikkea yhteistä kannatteli, kun hän vaikeni eikä enää tahtonut puhua
mistään, millä olisi voinut rikottua korjata, kun hän etääntyi
ja sinä lähdit ja suljit oven
ja sydämesi mennessäsi, kuinka kaikki mureni, katosi käsistä, kuoli pois
ja jätti jälkeensä syvän haavan, joka ei koskaan parane,

vaan nyt kun minä olen tässä,
ja odotan, että sinä ymmärtäisit minun pelkoani ja kokemusten musertamaa sydäntäni,
sinä löydät vain oman pelkosi, kadotat tämän yhteyden, putoat menneeseen,
niinkuin minäkin,
ja kuin kaksi etäistä tähteä toisistaan kaukana avaruudessa himmenemme, kylmenemme, kadotamme toisemme ja jäämme yksin

niin että siksi minä nyt kuitenkin aion yrittää kirjoittaa sen kirjeen ja ilmaista sinulle
kaikki nämä vapisevat ajatukseni.