Helmikuu on helmi?

 

Vuosi alkaa kuin salaa luikahtaen keinokimalluksesta kristalllihuuruisiin koivuihin

ja ihminen seisoo hölmistyneenä kokonaisen koskemattoman elämänvuoden edessä

ei arkana eikä pelokkaana

vaan kyvyttömänä päättämään

että menisikö siitä yli missä aita matalin

vai jäisikö odottelemaan josko joku tulisi ja täyttäisi maan

antaisi suuhun sanat ja käsille jotain tekemistä

ajatuksista puhumattakaan.

Helmistä tulee mieleen sarjakuva ja simpukan sisälle hiekansirusta kehittyvä korukivi,

mikä hieno luonnonoikku,

sitäkö se on tämäkin tuska ja ahdistus mikä hölmölle ihmiselle tulee kun huomaa

että yksi kahdestatoista neitseellisestä on menetetty, yksitoista jäljellä

ja juuri tämä yksi niistä kaikkein lyhyin.

Haluan huutaa: minä tahdon kyllä elää mutta en vanhentua!